Nousu 1814-metriselle Storskredfjelletille Strynevatnetin rannasta on vaativa, keskijyrkkyys on peräti 30 %. Matkan varrelta löytyy mm. todella kaunis Melandseter ja Rjupedalenin perukan jäätikkö. Rinteillä kukki paljon ruohokannukoita ja hyvä mustikkasato näyttäisi olevan tuloillaan 1000 metrin korkeudessa. Loppunousu on lunta, epävakaita kiviä ja lopun jyrkkä ja kapea huippuharjanne. Maisemat ovat hienot erityisesti Strynevatnetin suuntaan.

Storskredfjellet

Melandseter

Ruohokannukka (Cornus suecica, norj. skrubbær)

Punakko (Bartsia alpina, norj. svarttopp)

Mustikka (Vaccinium myrtillus, norj. blåbær)

Rjupedalenin jäätikköä

Breidfonn-jäätikkö, alhaalla Strynevatnet 1700 m alempana

Strynevatnet ja Hjelledalen, kauempana Videdalen

Joka kerta, kun olen ollut Strynsvatnin leirintäalueella, siis neljäs kerta menossa, olen käynyt tästä suoraan ylös lähtevää polkua Melandseterissä ja ylempänä Rjupedalen-laaksossa. Nykyisin pääsee metsätietä reiluun 300 metriin, vuonna 1994 tietä ei vielä ollut, vaan koko matka piti kulkea polkua jyrkässä rinteessä. Muistelen, että tie oli ilmestynyt vuosien 1994 ja 1998 välillä. Kolmas käynti oli 2002.

Tänään taas aurinko paistoi täydeltä terältä heti aamulla. Kun eilisen ennuste "skyet og lett regn" tarkoitti ensin pilvistä, sitten puolipilvistä ja illalla aurinkoista, tämän päivän ennuste "skyet men oppeholdsvær" tarkoitti aurinkoa koko päivän. Nyt vielä illalla klo 20.30 on yli +20, mutta vartin päästä, kun aurinko menee vuoren taakse, lämpötila laskee hetkessä +15:een. Klo 17.30 mittari näytti +24.8, joten hellepäivä tänäänkin on ollut.

Koskaan en ole oikein norjalaisten sääennusteisiin luottanut, mutta tämä menee jo yli ymmärryksen. Aina ennen on ollut sateisempaa, pilvisempää, kylmempää jne. mitä ennusteissa on ollut, toisin on nyt, hellettä ja aurinkoa tuntuu pukkaavan päivästä toiseen, sanoi ennuste ihan mitä hyvänsä. Parina kesänä Sveitsissä on käynyt hirmuinen tuuri kelien suhteen, kesän parhaat viikot ovat osuneet juuri kohdalle. Niin näyttää nytkin käyvän, vieläpä niin, että satun olemaan aina juuri oikeassa paikassa sään kannalta, todellakaan koko Norjassa ei ole tällaisia kelejä ollut. Loenissa oli naapureina saksalainen pariskunta, heillä oli viime sunnuntaina kolmen viikon loma lopuillaan, kaksi viikkoa oli kuulemma satanut ja se kolmas oli aurinkoa.

Storskedfjellet on paljon tuntemattomampi vuori kuin Skåla. Kuitenkin se kamppailee tiukasti Norjan ja koko Pohjois-Euroopan suurimman nousun tittelistä. Skålallehan tulee nousua polun pään parkkipaikalta lähtien tasan 1800 m. 1814 m korkealle Storskredfjelletille lähdetään Strynevatnetin rannasta, nousua tulee 1785 m eli vain 15 m vähemmän.

Skålalla on Skålatårnet, Storskredfjelletillä ei. Ehkä Storskredfjelletiä ei suuremmin mainosteta siksi, että se on varsin vaativa Skålaan verratuna, vaikka ei toki Skålakaan helppo ole, mikään ei ole, jos kiivetään 1800 m ylös ja tullaan takaisin alas, ei edes asfalttitie. Storskredfjelletillä on pätkiä todella hankalaa kivikkoa, epävakaita kiviä (sporadiske stein) eli pitää osata astua oikeaan kohtaan kiveä, jotta se ei keikahda. Tällaisia kiviä ei ole esim. Galdhøpiggenillä, vaikka siellä kiviä riittämiin onkin. Lisäksi Storskredfjelletin huippuharjanne on varsin kapea ja jyrkkä, pudotusta molemmille puolille riittää.

Storskredfjellet täältä Strynsvatnin leirintäalueelta käsin on siitä mukava, että heti mennään asiaan, ei ole mitään siirtymätaipaleita. Matkaa huipulle tulee vain kuusi kilometriä, kun Skålalla tulee kahdeksan ja sekin on sentään tosi jyrkkää. Täällä keskijyrkkyys siis on peräti 30 %. Sitä voi jokainen yrittää kuvitella, että sadan metrin matkalla noustaan aina 30 m ja niitä laitetaan peräkkäin 60 kpl, sellainen on Storskredfjellet.

Ensimmäinen hieno paikka on Melandseter 500 metrissä. Meland on se tila, joiden omistajat pitävät tätä leirintäaluetta. Liekö sillä jotain yhteistä, että leirintäalue on Strynsvatn eikä Strynevatnet ja Melandseter on seter eikä sæter. Eli siis ei nynorskia niin kuin täällä päin on valtakielenä vaan bokmålia. Melandseter on rakennettu kokonaan uusiksi sitten viime käynnin (vanhan kuvan katsominen paljasti, että mökki on maalattu ja rakenteita vähän uusittu, ei sentään rakennettu uudestaan). Paikka on kaikenkaikkiaan niin hieno, ettei sitä osaa kuvailla, kuva sitten aikanaan sen kertoo.

Sekä ennen että jälkeen Melandseterin polku on erittäin jyrkkää. Noin 700 metrissä Rjupedalen-laakson avautuessa se vähän loivenee, mutta se ei auta, koska Storskredfjelletille mennessä käännytään heti vasemmalle jyrkkään rinteeseen. Oikeastaan koko 1000 metrin nousu laakson alusta 700 metristä huippuharjanteen alkuun 1700 metriin on tasaisen jyrkkää, loputtomalta tuntuvaa rinnettä. Ensin on varvikko-ruohikko-mättäikkö-kivikkoa, sitten oikein kunnon kivikkoa, sitten lunta ja välissä aina pätkiä niitä epävakaita kiviä.

Päivän kukka oli ilman muuta skrubbær (Cornus suecica), niitä oli valtavasti välillä 400-700m, valtavasti tarkoittaa jotain samaa kuin joskus Suomessa keväällä valkovuokkoja. Keksin tänään, että sen suomenkielinen nimi on ruohokannukka, sama kukka, jota kasvaa Lapissa. 700-900 metrissä oli paljon mustikoita (Vaccinium myrtillus, norj. blåbær). Joka kaipaa hyvää mustikkapaikaa, tervetuloa vaan Melandsfjelletiin heinäkuun lopulla. Ongelma vaan taitaa olla se, että marjat pitäisi saada kannettua kilometri alaspäin. Yksi tänään tunnistettu ja kuvattu kasvi oli punakko (Bartsia alpina, norj. svarttopp). Linnuista yksi kiiruna taas osui kohdalle ja kivitaskuja oli paljon.

Katselin noustessa Rjupedalenin perällä olevaa jäätikköä. Olen aika vakuuttunut, että se on paljon pienempi kuin aiemmin. Täytyy kotona kaivaa vertailuksi kuvat vuosilta 1994, 1998 ja 2002. Juuri joku päivä oli lehdessä juttu jäätiköistä ja ilmastonmuutoksesta. Pääaihe oli alppijäätiköt, erityisesti Grindelwaldin seutu Sveitsissä. Jutussa kerrottiin vertailuksi, että Norjassa jäätiköt pienenivät nopeasti vuosina 2000-2006, mutta ovat sen jälkeen taas kasvaneet lisääntyneiden sateiden takia.

Lopulta, 1700 metrissä, alkoi itse huippuharjanne. Se on käytännössä vain pari metriä leveä, toki voi kulkea hankalakulkuisessa kivikossa harjanteen oikealla puolella, vasemmalla ei voi, koska alla on Breidfonn-jäätikkö ja sen takana Strynevatnet, siis 1700 metriä alempana. Maisemat itse huipulta ja vähän sen alapuoleltakin ovat komeat moneen suuntaan kuten olettaa sopii.

Laskeutuminen oli taas pitkä, vaikka lumesta oli paljon hyötyä. 1.8 km on paljon laskeuduttavaa ja tässä tapauksessa se on vielä erityisen jyrkkää.

Rjupedalenin jäätikkö

Rjupedalsegga 1998

Rjupedalsegga 2008

Syntyi siis sellainen mielikuva, että Rjupedalenin perällä oleva jäätikkö olisi silminnähden pienentynyt siitä, mitä se oli 1990-luvulla. Olen jäätikköä Rjupedalenissa katsellut vuosina 1994, 1998, 2002 ja nyt 2008.

Kun kotona penkoin vanhoja dioja, sopivia kuvia vertailuksi ei ollutkaan ihan helppo löytää. Mitään kovin merkittävää pienentymistä ei ainakaan voi kuvien perusteella päätellä. Ohessa on pari kuvaa Rjupedalseggasta, vuori joka nimensä mukaisesti näkyy alhaalta Strynevatnetin rannasta Rjupedalen-laakson yläpuolella. Vuoden 1998 kuva on otettu normaaliobjektiivilla (50 mm) ja vuoden 2008 kuva 12 mm laajakulmalla (vastaa filmikamerassa 18 mm). Siksi kuvat ovat vähän eri kokoisia eikä niissä näy kuitenkaan täsmälleen samaa aluetta, aika lähelle kuitenkin.

Jokainen voi itse yrittää päätellä noiden kuvien perusteella, onko jäätikön sulamista tapahtunut vai ei. Se lienee selvää, että ei se jäätikkö ainakaan kasvanut ole. Pieni vaikutus on silläkin, että vuoden 1998 kuva on otettu vajaa kolme viikkoa aikaisemmin kuin vuoden 2008 ja silloin oli vielä tätäkin vuotta enemmän lunta.