Det var det, en gang til...
|
| Visdalen
|
|
| Ensimmäinen huippu Svellnosa (2250 m)
|
|
| Lumisade alkamassa
|
|
| Lumisateessa lähellä huippua
|
|
Galdhøpiggenin huipulla
|
Enää ei tahdo näin iltakymmenen jälkeen enää muistaa, mitä päivän aikana on tapahtunut. €kkiä se muisti kuitenkin palautuu. Aamupäivällä ajelin noin 70 km matkan Maurvangenista Lomiin, hetkeksi sivistyksen keskelle. Kaupassakin piti käydä, nyt alan ymmärtää, miksi norjalaiset käyvät kaupassa Ruotsissa, mutta siitä joskus myöhemmin lisää. VG:kin tuli ostettua, siitä tuo edellinen bensajuttu on peräisin. Näyttää VG:n säätiedotus lupaavan ihan kelpo säätä loppuviikoksi.
Lomista, sivistyksen parista, palasin taas tunturiin. Kohteena oli reilun 30 km päässä Spiterstulen, toisella puolella Jotunheimeniä kuin Maurvangen, aivan Jotunheimenin kansallispuiston reunassa tämäkin. Spiterstulen sijaitsee Visdalen-laakson pohjalla 1100 metrin korkeudessa. Toisella puolella on Norjan korkein vuori Galdhøpiggen (2469m) ja toisella toiseksi korkein Glittertind (2464m).
Täällä on ennenkin oltu, yrittämässä kiivetä Galdhøpiggenille. Vuonna 1994 piti kääntyä lumimyrskyn takia reilussa 2200 metrissä Svellnosan huipulla takaisin. 1998 sää oli niin huono, että oli pakko kääntyä jo 1800 metrissä, kun näkyvyyttä oli enää parikymmentä metriä. Vuonna 2002 pääsin ensimmäistä kertaa huipulle, sieltä ei vaan näkynyt yhtään mitään. Vielä Keilhaus toppin (2369 m) juurella (2250 m) huippu näkyi, mutta sitten pilvet peittivät sen. Seuraavana päivänä kiipesin uudestaan huipulle, mutta näkyvyys oli yhtä huono ja lisäksi välillä iski sellaisia tuulenpuuskia, että kuullosti kuin juna olisi tullut.
Kun keli ja ennuste tälle päivälle oli hyvä, niinpä lähdin taas matkaan klo 14. Tämä kerta oli siitä erilainen, että lunta on erittäin paljon. Tässä laakson pohjalla aivan teltta-alueen reunassa on lunta. Jo 1300 metrissä pääsi/joutui lumelle. 1500 metristä alkaen koko loppumatka oli pelkkää lunta. Nousu oli siis todella raskas, mutta vastaavasti alastulo oli tavallista helpompi. Porukkaa tuli melko paljon alaspäin ja ylöskin oli menossa alkuiltapäivästä lähteneitä lukuisia. Kaksi norjalaista kestävyysurheilijan eli hiihtäjän näköistä miestä jatkoivat huipulle, muut kääntyivät takaisin jo ennen 2000 metriä.
Kun laskeuduin ensimmäisen ja toisen huipun, Svellnosan ja Keilhaus toppin väliseen solaan, päähuippu näkyi hyvin, ihan niin kuin vuonna 2002, matkaa tuosta kohdasta on vielä noin puoli tuntia. Kun tähän saakka kaikki vuorenhuiput olivat näkyvissä, nyt alkoi äkkiä moni huippu ympärillä peittyä pilviin. Saman tien alkoi sataa lunta, siis alkoi sataa lunta! Ei niin, että täällä ei voisi sataa lunta, mutta ei säätiedotuksessa ollut mitään sinne päinkään.
Olin vähän ennen kuutta huipulla. Ehdin saada lumisateessa jonkinlaisen aavistuksen siitä, miltä maisema saattaisi näyttää ennen kuin vähäinenkin näkyvyys meni. Tuulta ei ollut juuri yhtään tällä kertaa. Kun lähdin alas, huipulla keli muuttui hyvinkin huonoksi, mutta alempana oli hyvä kulkea. Runsaan lumen takia alastulo oli suhteellisen helppo.
Viisi kertaa on yritetty, kolme kertaa käyty huipulla, mutta kertaakaan ei ole tarvinnut ihailla maisemia. Onhan se tietysti ihan hyvä, että Pohjois-Euroopan korkein vuori ei ole ihan helppo (noustavaa tulee 1500m) eikä sää aina suosi. Toisaalta sekin on hienoa, että ko. vuorelle voi kuka tahansa yrittää, toisin on esim. kolmanneksi korkein Store Skagastølstind, Jotunheimenissä sekin, se on oikein vaativaa vuori/kalliokiipeilyä, sinne ei tavallisella patikoijalla ole mitään asiaa. Tässä toisella puolella oleva Glittertind on sen sijaan kenen tahansa kiivettävissä, tai ainakin yritettävissä, sen verran vuoristoa tämä on, että mikään olosuhteisiin liittyvä ei ole itsestään selvää.
