Jungfraun alueen eläimistä jäi ehkä kaikkein parhaiten mieleen lukemattomat lehmät, joilla kaikilla oli kaulassaan kello. Erityisesti se ääni, joka syntyy, kun satakin lehmää syö laitumella, ei ihan heti unohdu. Toinen hyvin mieleen jäänyt asia oli komeat ja värikkäät perhoset, joita eli korkeallakin vuorten rinteillä.

Lehmät

Lehmä, Wengernalp

Mansikki ja A20n Kinetic, Grütschalp

Joukossa oli tyytyväisen näköinen possukin, Bustiglen

Jungfraun alueella on tosi paljon lehmiä, ne näkyvät ja kuuluvat. Parhaiten reissun lehmäkokemuksista kertoo muutama lainaus matkapäiväkirjasta.

Ensimmäinen kävelylenkki Wengenin liepeillä: "Mansikki & co. Paikallisilla ammuilla näkyy olevan kaikilla oikein kunnollinen kello kaulassa. Tosin kyllä hiukan epäilyttää, pitävätkö ammut niitä itse ollenkaan kunnollisina... Niin tai näin, ammuja on joka tapauksessa ympäristön niityillä laiduntamassa kymmenittäin. Välillä luulee, että paikallisen kirkon kellot soivat. Toinen mahdollisuus on, että sveitsiläiset ovat erehtyneet vuodenajasta ja tulleet seuraamaan Lauberhornrennen-syöksylaskua lehmänkelloineen."

Wengenin kansanmusiikki-illassa: "Nyt se sitten on nähty, tai tarkemmin sanottuna kuultu, lehmänkellonsoitto on musiikkia. Asialla vaan eivät olleet paikalliset mansikit vaan paikallinen lehmänkellojen soittoryhmä, joka marssi illalla Wengenin viikoittaisen folkloreabendin avaukseksi kylän pääkatua valehtelematta polvenkorkuisine, vai pitäisikö sanoa vaahtosammuttimen korkuisine, lehmänkelloineen. Siinä kyllä sadan mansikin kellonsoitto kalpenee sen rinnalla kun 15 soittajaa soittaa samassa tahdissa jättikelloja."

Polun varressa: "Ensimmäisen parin tunnin aikana tänään vastaan oli tullut vain kaksi patikoijaa ja yksi jänis. Sitten, lähellä Grütschalpia, kapealla polulla tuli vastaa mansikki. Pysähdyttiin, kumpikaan ei väistänyt. Katseltiin toisiamme metrin päästä. Minulla roikkui kaulassa Nikon D70s ja Tokina 12-24 (eli digitaalinen järjestelmäkamera ja 12-24 objektiivi). Mansikilla roikkui kaulassa A20n Kinetic (eli 20-senttisen analogisen lehmänkellon uusi versio, joka saa tarvittavan käyttövoimansa mansikin liikkeistä). Molempien kaulassa siis roikkui varsin edistyksellinen ja samankokoinen kapistus. Kumpikaan ei väistänyt. Katseltiin toisiamme, nyt puolen metrin päästä. Mansikki myös haisteli. Mansikki oli kertaluokkaa isompi ja painavampi ja koska se alkoi osoittaa hermostumisen merkkejä, katsoin parhaaksi siirtyä polun sivuun ja antaa sen mennä ensin."

Vuohet

Lieneekö tämä vuohi työntänyt päänsä mustaan maalipurkiin?

Mitä lie miettinee tämä otus Gimmelwaldissa?

Yksi erikoisista ilmestyksistä, joita silmiin osui kolmen viikon aikana, olivat mustavalkoiset vuohet Eigergletscherin tienoilla. Vuohet olivat etupäästä täysin mustia, takapäästä valkoisia. Ihan kuin olisivat työntäneet päänsä mustaan maalipöntöön. Lauma niitä liikui vapaana vuorenrinteillä.

Pääosa vuohista oli toki ihan tavallisen näköisiä, osa niistäkin näytti liikuskelevan vapaana missä halusivat. Vuohia oli myös aidatuilla laitumilta. Yksi hauskimmista tapaamisista vuohen kanssa oli aivan reissun viimeisinä päivinä Gimmelwaldin "pääkadun" varressa olevalla laitumella. Oheisessa kuvassakin olevaa vuohea katsellessa tulee mieleen, että kumpihan oikein mahtoi katsella kumpaa. Oliko vuohi patikkareitin varressa siksi, että ohikulkijat saisivat katsella vuohea? Vai oliko patikkareitti laitettu kulkemaa vuohen laitumen ohi siksi, että vuohi saisi katsella patikoijia? Niin tai näin, ilmeisen mukava olo kummallekin taisi tapaamisesta jäädä.

Murmelit

Murmeleita, Grosse Scheidegg (2000m)

Hauskannäköisiä otuksia Alpeilla riittää. Niihin kuuluu ehdottomasti alppimurmeli, josta tulee meileen ensimmäiseksi valtavan suuri marsu. No, eivät ne nyt kovin kaukaista sukua toisilleen olekaan, molemmat ovat jyrsijöitä. Kaikkien hauskimman näköisiä murmelit ovat silloin, kun ne katsovat ja kuuntelevat tarkkavaisesti takajaloillaan pystyssä seisten.

Murmeleita voi toki nähdä monessakin paikassa Jungfraun alueella, mutta yksi aika varma paikka on polku nimeltään Murmeltierweg (murmelipolku). Murmeltierweg kulkee Grosse Scheideggista Firstiin. Ihan elävien murmelien lisäksi se on myös teemapolku, jossa on useita murmeleista kertovia opastauluja. Valitettvasti taulut olivat pelkästään saksankielisiä.

Kissoja ja koiria

Bernhardilainen, se aito ja oikea alppikoira

Kotikissa Wengenissä

Yksi Alppien tunnetuimmista ja kuuluisimmista eläimistä on varmasti bernhardinkoira. Koirarotu on kotoisin Sveitsistä, aivan Italian rajalta, vanhan kulkureitin varrelta. Reitin korkein kohta on Grosse Sankt Bernhard Pass -sola, jossa on vanha Sankt Bernhardin luostari. Bernhardinkoirat ovat tunnettuja pelastuskoiria, ne osasivat etsiä ja kaivaa esiin lumivyöryn alle jääneitä ihmisiä.

Nykyään bernhardinkoria ei enää juurikaan käytetä entisessä tehtävässä pelastuskoirina. Syyksi sanotaan se, että rotu on jalostettu jo liian isoksi. Lumivyörykoirat eli laviinikoirat ovat nykyään selvästi pienempiä, usein noutajia. On siis jo aika harvinainen näky nähdä Alpeilla ihan oikea ja aito bernhardilainen ja vieläpä se legendaarinen tynnyri kaulassa.

Talvella Wengenissä järjestetään viikoittain nykyisten laviinikoirien näytöksiä, jotka ovat samalla hyviä harjoituksia koirille. Vaikka lumeen hautautuneitten ihmisten etsiminen on vakavaa touhua, koiria opetaan hommaan leikin avulla. Ja itse asiassa koira ei tiedä oikeassa tilanteessakaan, että kysymys ei ole leikistä. Leikkiä tai ei, onhan se aikamoinen saavutus, kun koira saattaa löytää ja pelastaa kahdenkin metrin syvyyteen lumeen hautautuneen ihmisen.

Ainakin Wengenin kylällä tuntui asustavan huomattavasti koiria enemmän kissoja. Ne saivat liikuskella suhteellisen vapaasti kylän alueella, eipä niille autottomassa kylässä ollut suurta vaaraa ainakaan liikenteestä. Useimmiten kissan näki jonkun talon pihassa, mutta kaipa ne siellä liikkuivat ihan samalla tavalla pihojen välillä kuin monesti Suomessakin. Tulevat kotiin sitten kun nälkä yllättää.

Hyönteisiä

Ampiainen, Männlichen (2300m)

Perhonen, Lauterbrunnen

Ritariperhonen, Lauberhorn (2472m)

Alpeilla tapaa useimpia niistä hyönteisistä kuin Suomessakin. On paljon perhosia, kaikenlaisia pörriäisiä (vähän tieteellisemmin sanottuna kimalaisia, ampiaisia, mehiläisiä...), kärpäsiä, paarmoja, heinäsirkkoja yms. Vain yksi puuttuu, tai oikeastaan kaksi, hyttynen ja myös mäkäräinen. Moni Lapissa kesällä patikoinut muistaa varmasti hyvin elävästi, miltä tuntuu, näyttää ja kuullostaa, kun hyttysiä ja mäkäräisiä on paljon. Vaikka vaeltaminen on hienoa hyttysistä ja mäkäräisistä huolimatta, saattaa käydä mielessä mahdottomalta tuntuva unelma, minkälaista olisi vaeltaa kesähelteellä ilman ensimmäistäkään hyttystä ja mäkäräistä komeissa maisemissa. Sellaista on vaellus Alpeilla.

Kun niitä ikävämpiä otuksia ei pyöri korvat ja suu täynnä, tuntuu kiinnittävän helpommin huomiota myös muihin hyönteisiin. Alppien rinteillä varsin korkeallakin näkee todella komeita ja värikkäitä perhosia, osa niistä on ihan saman näköisiä kuin Suomessakin. Ja mikäpä niillä on lennellessä vaikkapa 2500 metrin korkeudessa lämpimässä auringonpaisteessa kukkaniittyjen keskellä. Ei kai perhonen enää parempaa voi toivoa.