Perjantai-aamupäivä, Sjusjøen, päivää ennen Birkebeinerrennetiä vuonna 2003. Olen testaamassa suksia ylhäällä tunturissa. Pakkasta pari asetta, uudehko pakkaslumi, aurinko paistaa. Pehmeän lumikelin suksi toimii loistavasti. Sääennuste lupaa huomiseksi selvästi lämpimämpää, mutta pieni mahdollisuus on, että lämpenemistä ei tulekaan. Päätän valita lumikelin suksen, vaikka varmempi valinta olisi tälläkin kelillä kelvollinen liisterisuksi. Seuraavana päivänä seison Skramstadsetran yläpuolella, reilu kymppi lähdöstä ja laitan lumikelin sukseen punaista KR60-liisteriä. Aurinko paistaa ja on +6 lämmintä, vesikeli. Sellaista voi olla Birkenissä.
Birkebeinerrennet ei ole Worldloppet-osakilpailuista pisimpiä, mutta korkeuseroa 54 km pitkällä reitillä on ihan riittävästi. Lähtö on Renassa, Hedmarkin läänissä ja maali Birkebeinerenin hiihtostadionilla Lillehammerin yläpuolella Opplandissa. Hiihdon alkuaikoina lähtö oli vuoroin Renasta ja vuoroin Stampslettalta Lillehammerista, nykyisen Håkons Hallin tienoilta, reitti tunturien yli oli aina sama.
Vaikka ensimmäinen Birkebeinerrennet hiihdettiin "vasta" 1930-luvulla, hiihdon historian voidaan sanoa alkaneen jo 1200-luvun alussa. 1200-luvun vaihteessa Norjassa oli sisällissota (norj. borgerkrig). Tarinan mukaan kuninkaanpoika, tuleva prinssi siis, piti saada kuljetettua turvaan Lillehammerista Nidarosiin (nyk. Trondheim). Reitti pitkin Gudbrandsdalenia katsottiin liian vaaralliseksi, joten valittiin parhaat hiihtäjät kuljettamaan prinssi Haakon Haakonsøn tunturien yli toiseen laaksoon Østerdaleniin ja sitä kautta Trondheimiin. Reitti tunturien yli oli sunnilleen sama kuin nykypäivän hiihtoreitti Lillehammerin ja Renan välillä, nykyään se vaan hiihdetään toisin päin. Birkebeinerrennetissä jokaisella hiihtäjällä on oltava vähintään 3,5 kg painava reppu, se symbolisoi 1200-luvun alun kuuluisien hiihtäjien Torstein Skjevlan ja Skjervald Skrukkan kuljettamaa alle vuoden vanhaa prinssiä.
Latuprofiili on varsin yksinkertainen, se on kohtuullisen helppo opetella suunnilleen ulkoa ennen ensimmäistä hiihtoa. Ja se on syytä opetella, jotta osaa jakaa voimansa oikein. Lähtö on siis Renasta 280 metrin korkeudesta. Turhat luulot omasta hiihtokunnosta, -tekniikasta ja -vauhdista otetaan ihan ensi alkuun pois heti ensimmäisten kahden sekunnin matkalla, norjalaiset nimittäin lähtevät paukusta kuin hauki rannasta, oli laji ihan mikä tahansa. Ensimmäisen kahden metrin hiihdon jälkeen huomaa olevansa jo metrin kärkeä perässä. Loputkin (turhat) luulot lähtevät ensimmäisessä nousussa, joka loppuu 13 kilometrin kohdalla Dølfjelletissä (820 m). Matkalla on ollut yksi juomapaikkakin, Skramstadsætra 9 km kohdalla. Se nousu on ihan kunnon nousua, ei siinä montakaan paikkaa ole, missä voisi muutaman työnnön tuupata tasatyöntöä, vuorohiihdon tekniikan pitää olla hanskassa todella hyvin. Niin, ensimmäisen nousun mitat ovat siis 13 km / 540 m. Jos ei ole hiihdellyt pitkiä lenkkejä 3,5-kiloinen reppu selässä, sen on taatusti jo huomannut ensimmäisten kilometrien aikana.
Kun ensin on kiivetty 13 km, sitten lasketaan vauhdikas mutta suora lasku alas Dambuaan 15 kilometriin. Laskua 2 km matkalla 60 m. Dambuassa (760 m) on hyvä ottaa vähän juotavaa, koska siitä alkaa viiden kilometrin loiva nousu Raufjelletiin (880 m). Noususta tekee suomalaiselle todella vaikean se, että avotunturissa kulkeva viivasuora latu (sinne viiden kilometrin päähän muuten näkee...) on usein enemmän tai vähemmän tuiskulumen sotkema ja pehmittämä. Sivuttaispitoa ei löydy ladun reunoista yhtään, pitää osata potkaista aina rennosti ja suoraan niin, että saa potkun alle pitoa. Raufjelletistä lasketaan tukka putkella 3 km alas Nysætraan (750 m) eli laskua 130 m. Väli Nysætrasta (23 km / 750 m) puolimatkaan Kvarstaddammeniin (27 km / 670 m) on taas suomalaiselle helppoa ja tuttua vaihtelevaa metsämaastoa.
Kvarstaddammenissa on syytä taas tanakata, edessä on reitin kolmas kova nousu (7 km / 240 m) reitin korkeimpaan pisteeseen Midtfjelletiin (34 km / 910 m). Alku on jyrkähkön vaihtelevaa hiihtonousua, väli loivaa nousua, jossa on usein paljon norjalaisia kannustamassa hiihtäjiä. Tuon loivan, muutaman kilometrin nousun kun rykäisee sopivan reippaasti, pari pitkää haarakäyntinousua ennen huippua menee ihan varmasti kävelyksi. Huipulta täytyy vielä selvitä vauhdikas lasku alas suon reunassa olevalla juomapaikalle. Tarjolla on ensimmäinen sellainen lasku, jossa voi lumi kaseikossa pöllähtää, kun laskee mutkan pitkäksi.
Midfjelletistä Sjsjøeniin saa alkuun tuupata jonkin matkaa tasatyöntöä avointa suota. Sitten on pitkä loiva nousu, käytännössä reitin toiseksi viimeinen, tyypillisellä kelillä lämpötila on tässä vaiheessa sen verran noussut, että pito ei ole enää parhaimmillaan. Ei kannata kuitenkaan tuupata viimeisiä voimia käsistä, vaikka loppumatka onkin laskuvoittoista, tasatyöntöön kannattaa jättää voimia. Nousun jälkeen on loivaa laskua Sjusjøenin juomapaikalle (41 km / 880 m). Sjusjøenissä riittää kannustajia lehmänkelloineen ladun varressa, se auttaa paljon väsyneitä hiihtäjiä.
Loppumatka Birkebeinerenin hiihtostadionille (490 m) on laskuvoittoista, 13 km matkalla laskua 390 metriä. Matkalla on muutama vauhdikas ja pari todella kovavauhtista laskua, muuten reitti on pääosin tasaista ja loivaa laskua. Tälläkin välillä voi tulla minuuttien eroja, kun jaksaa työntää ja uskaltaa laskea. Varsinkin pari kilometriä Sjusjøenin jälkeen alkava jyrkkä ja mutkainen lasku on syytä ottaa varovaisesti, toisaalta onnistuneella laskulla suuremmin jarruttelematta alhaalla voi olla hyvinkin minuutin aikaisemmin. Jos ennen ensimmäistä Birkebeinerrennetiä haluaa hiihtää jonkun välin reitistä, tämä viimeinen alas Sjusjøenistä on hyvä ja hyödyllinen vaihtoehto, sopivan helppo verryttelyksi ja reitin tuntemisesta on hyötyä. Kaksi kilometriä ennen maalia on vielä puolen kilometrin loiva nousu, jonka hyvissä voimissa jaksaa tarvittaessa työntää tasatyöntöä, mutta siinä vaiheessa, kun noutaja tulee (norj.gå ned til kjelleren) näillä main, tuskaista voi olla.
Ennen Birkenissä lähdettiin sarjoittain 5-10 minuutin lähtövälein. Sarjoja taas on viiden vuoden välein. Nykyisin lähtösysteemi perustuu aikaisempiin hiihtoihin tai muissa Worldloppet-hiihdoissa saavutettuihin tuloksiin eli mitä parempi hiihtäjä, sitä aikaisemmassa lähtöryhmässä pääsee lähtemään. Lähtöryhmiä on 24 ja lähdöt viiden minuutin välein. Ideana on, että kenenkään ei tarvitsisi ohitella tai tulla ohitetuksi kohtuuttoman paljon hiihdon aikana vaan saisi hiihtää yhdessä samantasoisten hiihtäjien kanssa.
Arvio tapahtumasta
Hiihto on vaativa, vain 54 km pituus hämää. Ihan kylmiltään tuonne ei suomalaisen ole todellakaan syytä lähteä. 3,5-kiloinen reppu selässä kovassa vauhdissa ei ole mikään ihan pikku juttu, kannattaa hiihtää lenkkejä etukäteen reppu selässä. Kannattaa harjoitella perinteisen hiihtoa pehmeällä ladulla ja kokonaan ladun sivussa, luistelubaanalla. Potku pitää saada rennoksi, jotta pitoa löytyy suksen sivuttaispidon puuttumisesta huolimatta. Ainakin avotunturissa on melkein aina pehmeää, eikä latu tietysti 16 000 hiihtäjän jäljiltä voi olla enää hyvä ja kova.
Birkebeinerennet on siis kova haaste suomalaiselle hiihtäjälle, mutta toisaalta se on todella hieno tapahtuma. Tunnelma ladun varressa, jopa tunturiosuuksilla, on mahtava ja maisemat hienoja.
Osallistumiskerrat:
- 2001: 54 km (P) / M30-34 126. sija
- 2003: 54 km (P) / M30-34 498. sija
Keli ja voitelu:
- 2001
- Koko päivän -5--7 pakkasta ja aurinkoista, hieno pakkaslumi
- Luisto: LF4 + HF8 + FC200
- Pito: VR45
- 2003
- Vesikeli +6
- Luisto: LF6 + HF8 + FC200
- Pito: VR60
- Voitelu matkalla: 10 km KR60
Kaikki voiteet Swixin.
